Syyllisyyden kohtaamisesta - osa 4

1.12.2010

Aikaisemmassa kirjoituksessa totesin, että väärä syyllisyys syntyy pitkän ajan kuluessa, kun ihminen on jatkuvasti tai toistuvasti hylkäävän, syyllistävän, manipuloivan tms. kohtelun alaisena. Myös siitä vapautuminen vie yleensä aikaa ja on prosessinomaista.

Tunnistamisesta lähdetään liikkeelle

Väärästä syyllisyydestä vapautumisessa lähtökohta on ilmiön tunnistaminen. Pelkkä tietoisuus ei kuitenkaan pitkälle riitä. Ihminenhän lähtee hakemaan apua ja tekee muutoksia usein vasta sitten, kun on ihan pakko, tulee riittävän paha olo tai sisäinen kipu kasvaa yli sietorajan. Väärän syyllisyyden kahleissa eläminen on tuskallista. Kärsimys on yleensä motivaatio muutokseen.

Liittolaisia tarvitaan

Ihmisen on vaikea päästä yksin eroon väärästä syyllisyydestä. Ihminen tarvitsee kohtuullisen  terveitä, ehjiä ihmissuhteita, jotka antavat turvallisuutta ja toimivat rakkauden ja totuuden peileinä. Näitä korvaavia kokemuksia voi saada erilaisten eheytymisryhmien, ystävien, ammattiauttajien ja sielunhoitajien kautta. Erityisesti seurakunnan pitäisi olla tällainen Kristuksen syli, jossa on lupa ja tila ilmaista tunteita.

Tutkimusmatka väärän syyllisyyden taakse

Aikaisemmin määrittelin, että väärä syyllisyys on ikään kuin toisille kuuluvien taakkojen, tunteiden, vastuiden kantamista. Lisäksi kirjoitin, että se on tavallaan tunnekasauma: sen alla on usein joitain muita tunteita. Päästäkseen selville, minkä peite väärä syyllisyys on, täytyy totuudellisesti tutkia elämää, tilanteita, itseä ja toisia. Se ei ole samaa kuin syyttäminen. Jumala tietää kaiken, joten Hänelle voi luovuttaa tutkimusmatkan johtajuuden täysin valtuuksin.

Jos haluaa vapautua, niin täytyy siis luopua väärästä lojaliteetista vanhempia ja muita itselle tärkeitä ihmisiä kohtaan. Lojaliteetti sanoo, että ”toiset ovat parhaansa yrittäneet, eivät he ole kohdelleet minua huonosti, elämä nyt oli sellaista silloin joka talossa”. Jos kuitenkin on tuntunut pahalta, siinä ei jää muita vaihtoehtoja kuin ajatella, että ”minä itse olen paha ja minussa on kaikki syy”.

Kaikenlainen hylkääminen synnyttää taipumusta väärään syyllisyyteen. Moni on tullut hylätyksi jo kohdussa ja siitä on lähtenyt koko elämänpituinen matka, jossa syyllisyys olemassaolosta on syönyt elinvoimaa ja saanut aikaan sen, että asianomainen on hylännyt itsensä. Hylkääminen aiheuttaa yleensä vihaa, jota väärän syyllisyyden alla voi olla paljonkin, koska sitä ei ole ehkä kyennyt tunnistamaan eikä sitä ole saanut ilmaista mitenkään. Sama on häpeän kanssa.

Hylkääminen aiheuttaa sitä, että minuuden rajat jäävät heikoiksi. Silloin ei osaa tunnistaa eikä erottaa omia ja toisten tarpeita ja tunteita. Heikkojen rajojen yli on helppo kävellä molempiin suuntiin. Hylätyksi tulemisen pelossa heikkorajainen ihminen voi ruveta kantamaan toisten puolesta niitä asioita, joita nämä toiset eivät näytä itse pystyvän kantamaan.

Riittämättömyyden tunne ja suorituskeskeisyys yhtenä sen seurannaisena on tuttua väärää syyllisyyttä potevalle. ”Vaikka mitä teet, mikään ei riitä, aina on syyllinen olo.”
Valheista nouseva rangaistuksen tai koston pelko sekä ihmisiin että Jumalaan nähden voi pitää kovassa pinteessä vuosikausia ja vuosikymmeniä. ”Jos et tee niin ja niin, Jumala kostaa.”

Väärää syyllisyyttä ylläpitää se, että ihminen on alkanut uskoa valheita ja on oppinut vääränlaisia toiminta- ja selviytymismalleja pärjätäkseen jotenkin. Näistä kaikista tulee luopua, ts. tunnustaa ne syntinä ja laittaa pois (Hepr.12:1). Näin väärän syyllisyyden alta löytyy tervettä syyllisyyttä, jonka käsittely ristin kautta vie vapauteen. Jeesus on sovittanut kaiken, myös väärän syyllisyyden.

Väärän syyllisyyden alla olevia tunteita ja kokemuksia voi työstää esim. niillä keinoilla, joita aikaisemmin on käsitelty mm. vihan, pelon, häpeän ja terveen syyllisyyden suhteen.

Rakkautta, totuutta ja rajoja tilalle
 
Jumala on rakkaus, ja Sana on totuus. Kun ihminen peilaa elämäänsä Jumalan rakkautta ja totuutta vasten, hän alkaa pikkuhiljaa nähdä itseään. Kun näkeminen muuttuu lihaksi, ihminen alkaa arvostaa omia tarpeitaan, tunteitaan, tahtoaan, lahjojaan jne. (Arvostaminen ei tarkoita, että tarpeet täytyy heti täyttää ja tunteet pitää heti ilmaista konstilla millä hyvänsä.) Vastuunotto omasta elämästä ja kunnioitus sitä kohtaan rupeaa selkiinnyttämään kuvaa itsestä. Kun minuuden ympärillä on selkeät rajat, niin silloin on helpompaa ottaa vastaan rakkautta ja säilyttää sitä sydämessä ja antaa eteenpäin toisille ihmisille.

Terttu Ojakoski